Me opimme tietyt taidot hieman eri-ikäisenä; toiset lapset oppivat esimerkiksi polkupyörällä ajon aikaisemmin kuin toiset. Virtsaaminen, ja samaan tapaan virtsan pidättäminen on itseasiassa monimutkainen taito, joka meidän jokaisen on pitänyt opetella. Yökastelu on pääasiassa tavallista hitaampaa kuivaksi oppimista.

Yökastelija voi olla hieman tavallista sikeäunisempi, mutta pelkkä sikeäunisuus ei tee kenestäkään yökastelijaa. Joillakin lapsilla unen rakenne on selvästi yksilöllinen, aivot eivät reagoi virtsarakon sisäisen paineen nousuun, uni ei muutu pinnalliseksi ja lapsi jatkaa syvää unta, vaikka rakko on täynnä ja vaatii jo tyhjennystä.

Useimmat yökastelijat erittävät yön aikana normaalia runsaammin laimeaa virtsaa. Tämä havaittiin jo 1950-luvulla. Osalla yökastelijoista on todettu normaalia väheisempää vasopressiinin eli virtsaneritystä vähentävän hormonin eritystä. Tämän hormonin vuorokausierityksen vaihtelu on heillä tavallisuudesta poikkeava. Pienellä osalla yökastelijoista on todettu virtsarakon ylimääräistä supistelua.
Normaalistihan rakko supistuu vasta virtsaamisen aikana, mutta liian aktiivinen rakko voi supistella jo täyttymisvaiheessa, jopa siinä määrin, että lapsi laskee alleen.

Yökastelu on myös jossain määrin perinnöllistä. Yli puolella yökastelijoista ainakin toinen vanhemmista, useimmiten isä, on ollut yökastelija.
Yökastelijasuvuista onkin eristetty kolme geeniä, ENUR1 kromosomista 13, ENUR2 kromosomista 12 ja ENUR3 kromosomista 22. Mahdollinen geeni on myös paikannettu kromosomiin 8. Tällä hetkellä näiden yhteys yökasteluun on varmistettu, mutta yökastelun varsinainen mekanismi on vielä epäselvä.